MIKSI TEEN HYVÄÄ? – HYVÄNTEKIJÖIDEN HAASTATTELUJA
1. KUKA OLEN?
Olen Tuula Leino, keski-iän saavuttanut ja asun Porissa. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja-terveydenhoitaja, aiemmassa elämässäni tein mainos- ja pr töitä. Olen aina opiskellut ja nytkin opiskelen työni ohella, lääkkeen määräämisoikeutta. Perheeseeni kuuluvat mieheni Olli ja lapset Minna, Iina ja Tomi. Mökkeily ja ulkona puuhastelu sekä vapaaehtoistyö ovat sydäntäni lähellä.
2. MITEN TEEN HYVÄÄ?
Porissa asuessani olen noin viitisen vuotta ollut mukana jälkipuintiryhmässä. Lisäksi olen jo vuosia ollut mukana srk:n vapaaehtoistoiminnassa. Jälkipuinti toiminta on Porin Perusturvakeskuksen alaista toimintaa, siitä ei makseta palkkaa, mutta nykyisin sitä voidaan tehdä työajalla. Jälkipuintia annetaan esim. omaisensa äkillisesti menettäneille. Istunnot pidetään 3-4 päivän kuluttua tapahtumasta. Itselleni viimeisen vuoden aikana osui paljon nuorten äkillisiä poismenoja. Nämä ovat tapahtumia joihin liittyy aina paljon tuskaa, syvää surua ja epätietoisuutta. Vaikka on nähnyt ja kokenut erilaisia surutarinoita, niin nuoren kuolema on aina koskettavinta. Aikaansaannoksistani olen aika huono sanomaan mitään, mutta toivon, että kuuntelemalla ja tukemalla omaisia vaikeissa ja raskaissa tilanteissa voin hetken keventää heidän suurta taakkaansa ja tarpeen/tilanteen mukaan ohjata heitä saamaan jatkoapuja eri yhteistyötahoilta. Tavoitteeni on sama kuten muussakin elämässä, oppia olemaan parempi ihminen, kuuntelevampi, huomioivampi ja myötäelävämpi. Oikeastaan kaikki kiteytyy kohdallani sanontaan, anna hyvän kiertää. Vaikka tapahtumat ovat poikkeuksetta henkisesti raskaita, niin ne myös antavat paljon, lisäten ymmärrystä ja kasvua ihmisenä.
3. MIKSI TEEN HYVÄÄ?
Oma tarinani alkoi noin runsaat kaksikymmentä vuotta sitten, kun menetin itselleni hyvin tärkeän ja rakkaan ihmisen. Asuin tuolloin Tampereella ja sain omaan ahdinkooni tukea ja voimaa, jonka merkityksen olen vasta myöhemmin ajan saatossa ymmärtänyt.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, olimme viisi minuuttia aiemmin jutelleet ja sopineet tulevan illan menot. Lähdin itse pysäkille odottelemaan linja-autoa, kun kuului valtava rysähdys. Linja-autokuski kertoi pysäkille tultuaan, että juuri äsken tapahtuneen tuhoisan kolarin, josta ei kukaan voi selvitä. En osannut ajatella, että se koskisi minua. Oltuani työpaikalla vajaan tunnin, niin sain soiton, josta en muista juurikaan mitään, maailma sumeni. En muista oikeastaan mitään seuraavista päivistä, ainoastaan kovan tuskan ja hädän, sekä itsesyytöksen. Tapahtuman jälkeen, kaikki mitä oli, huolella rakennettu ja suunniteltu elämä tuhoutui hetkessä pirstaleiksi, ei tuntunut olevan yhtään tai mitään syytä elää. Koin hyvin raskaaksi kaiken sen järjestelemisen ja ilmoittelun mitä piti ja kuului tehdä. Onneksi minulla oli hyviä ystäviä, jotka ymmärsivät, että tarvitsen apua ja tukea. Sain keskusteluapua ja tukea ihan käytännönjärjestelyistä alkaen. Vaikka oma lähipiiri tuki ja myötäeli tapahtumassa, niin ulkopuolisen henkilön antama tuki oli puolueetonta ja alkuvaiheessa minulle todella tarpeellista. Se auttoi luomaan tapahtuneesta realistisen kuvan tapahtuneesta, joka taas auttoi prosessissa eteenpäin. Lähipiirillä on aina paljon omia tunteita mukana, jotka luovat helposti vääriä olettamuksia tahtomattaan. Suruprosessi on niin monivaiheinen ja jokaisella ainutkertainen ja jokaisessa tapahtumassa erilainen. Omalla kohdallani kului vuosia hyväksymiseen ja asian läpikäyntiin. Nyt muistot ovat aarteita sekä voimavara elämässäni. Muistan saaneeni ohjeen, ole itsellesi armollinen ja anna aikaa toipua. Tuolloin tein päätöksen, että jossain vaiheessa elämääni haluan auttaa ihmisiä ja tukea heitä kriisitilanteissaan.
Tapahtuneesta on kulunut noin kymmenisen vuotta, ennen kuin uskaltauduin ja koin olevani tarpeeksi etäällä omasta prosessistani hakeutua vapaaehtoistyöhön. Kaikki koettu vaati paikkakunnalta muuton ja opiskelun uuteen ammattiin. Koin tuon kaiken itselleni parhaaksi, uusi ammatti tuli kutsumuksesta. Koen, että kohdallani olen saanut omasta taustastani laajempaa ymmärrystä tilanteisiin. En silti väitä, että kaikkien auttajien pitäisi omata omakohtaista taustaa. Uskon, että auttamisen palo asuu sydämessä, annetaan hyvän kiertää.